En halua edes muistella olotilaa viime vuonna tähän aikaan.. Eilen satoi ensilumi maahan. Viimeksi kun ensilumi satoi, vuodatin täällä tuskaani ja tarinaani siitä, kuinka päädyin aborttiin, miten asiat käytännössä meni, ja mikä olotila oli abortin jälkeen.. En todellakaan halua palata juuri nyt sen syvällisemmin noihin tunnelmiin.. Vuosi abortista tuli siis täyteen jo vähän aikaa sitten. Huomasin vasta muutamaa päivää myöhemmin, että tuo "vuosipäivä" oli mennyt.. Pienet itkut piti toki tirauttaa, mutta onneksi selvisin asiasta lopulta ilman suurempia ahdistuksia.

Nyt reilu vuosi tuon elämäni kauheimman kokemuksen jälkeen asiat alkaa olla taas aika hyvin.. Raskaus on edennyt ongelmitta, ja nyt on menossa jo 18. raskausviikko. Masu näkyy itselle ja lapsen isälle jo ihan selkeästi. <3 Ja rakastan tuota pikkuista jo nyt niin kovasti. <3 Raskauden alkupuolella abortti oli vielä melko säännöllisesti mielessä. En jotenkin voinut uskoa, että saisin oikeasti pitää tämän lapsen, koska olinhan keskeyttänyt edellisenkin raskauden. Pelkäsin keskenmenoa melko paljon ja jokaikisellä vessakäynnillä katsoin ensimmäiseksi, että eihän pikkuhousuissa ole verta. Välillä piti mennä vessaan ihan vain sen takia, että saisi tarkistaa asian. Ekat viikot kului todella hitaasti ja jokainen päivä oli pieni voitto. Vauva oli edelleen matkassa. Raskausviikon 12 alkaessa tuuletiin isoon ääneen, koska pahin vaara oli silloin ohi ja kaikki edelleen hyvin! Niskapoimu-ultran jälkeen leijailin koko päivän aivan joissain muissa sfääreissä. Oli myös ihanaa jakaa toisen kanssa se liikuttava hetki, kun pikkuinen vauvamme köllötteli ja vähän hyörikin ruudulla. Nyt viikot kuluu jo tosi nopeaa ja tässähän alkaa melkein jo hirvittää, että kohtahan tämä raskaus on ohi. Tottakai on ihanaa saada vauva sitten syliin, mutta kyllä tästä raskaudesta mielellään nauttii vielä vähän aikaa.

Aluksi oli myös olo, että ei oikeasti ansaitse lasta samalla tavalla kuin muut. Koska olen tehnyt abortin, en oikeasti ansaitse lasta, vaan saan sen ikäänkuin "varkain". Ja että minulla ei ole oikeutta avoimesti iloita lapsesta. Onneksi viikkojen kuluessa kaikki nämä tunteet on väistyneet ja tilalle on tullut vain ilo ja rakkaus tuota sisälläni kasvavaa pikkuista kohtaan. Tottakai raskauteen liittyy myös paljon huolta ja monenlaista fyysistä vaivaa, mutta päällimmäisenä on kuitenkin ilo ja onni. <3

Ehkä teoriani siitä, että kun äidin rakkaus on ensimmäisen raskauden alkaessa syttynyt, ei sitä voi enää millään sammuttaa.. On vain saatava se lapsi, jolle antaa rakkautta. Tajusinhan sen jo melko aikaisin, että ehkä olin koko ajan sisimmässäni antanut luvan raskaaksi tulolle.. Tavallaan sisimmässäni halunnut lapsen, mutta en myötänyt sitä edes itselleni. Ehkä nyt olen oppinut kantapään kautta, ja jatkossa kuuntelen enemmän sydäntäni. Varmasti myös ajalla on osuutensa siihen, että voin nyt paljon paremmin. Aika parantaa haavat. En silti todellakaan usko, että asia olisi nyt osaltani lopullisesti käsitelty.. Voi olla, että jouduin vielä monia kertoja elämässäni palaamaan tuohon tapahtumaan elämässäni, ehkä yllättävissäkin tilanteissa.. Mutta nyt aion nauttia täysillä tästä hetkestä. <3