Taas on takana aika vaikeita viikkoja. En tiedä, mikä toi taas niin pahana pintaan nuo aborttiin liittyvät tunteet. Tuntuu, että nyt oikeastaan viimeiset pari kuukautta on olleet aika vaikeita. Ensin oli "lasketun ajan" lähestyminen.. Sitten noita vauvauutisia.. Ja samalla vielä toive siitä, että jos tulisikin uudelleen raskaaksi.. Välissä toki on ollut hyviäkin päiviä, mutta enimmäkseen kuitenkin niitä huonoja.. Välillä ollaan menty tosi syvissä vesissä..

Lasketun ajan lähestymisestä taisinkin kirjoittaa ja pienestä helpotuksesta sen jälkeen.. Noh, uusi pohjalle vajoaminen tapahtui taas pian.. Olimme siis tosiaan poikaystävän kanssa puhuneet, että nyt asiat on sillä mallilla, että vauva voisikin tulla.. Olin jotenkin tosi innoissani asiasta ja laskeskelin päiviä milloin olisi ovulaatio ja milloin olisi kuukautisten alkamispäivä yms.. Toki koko ajan ajattelin myös, että no tuskin se nyt heti ensimmäisestä kerrasta tärppää ja onhan tässä ollut kovasti stressiäkin yms, eli hyvin epätodennäköistä, että nyt samantien vauva saisi alkunsa.. (Olemme siis muuttaneet saman katon alle n. kk sitten <3 ja töissäkin oli samalla aikamoista kiirettä ja painetta). Noh, odotin kuitenkin kuukautisten alkamispäivää tai siis toivottua menkkojen poisjäämistä kuin kuuta nousevaa.. Noh, mutta niin, kyllähän ne menkat sieltä sitten alkoi.. Vaikka olin koko ajan ajatellut, että en kai nyt ensimmäisestä kerrasta tule raskaaksi, niin silti se oli kova pettymys.. Kai ajatus ja toive vauvasta oli saanut huomioni muualle, pois abortista ja menetyksestä.. Sitten tietenkin tuli myös pelko siitä, että mitä jos en tulekkaan raskaaksi enää. Alkoi masentaa ja ahdistaa tosi paljon..

Samaan aikaan lähestyi juhannus.. Ennen juhannusta poikaystäväni piti nähdä kaveriaan, jonka tyttöystävä on juuri vähän aikaa sitten tullut raskaaksi.. Noh, tämä kaveri olisikin sitten tullut meille tyttöystävänsä kanssa. Ja voi apua, minkä reaktion se sai minussa aikaan. Alkoi ahdistaa niin helvetisti.. En tiedä koska olisin ollut niin ahdistunut! Varmaankin joskus teininä, kun kärsin pahasta ahdistuneisuudesta useinkin.. Mutta tuollaista fiilistä en ole kokenut pitkään aikaan, ainakaan jonkun noin pienen ja mitättömän asian takia. Kerroin poikaystävälleni fiiliksistäni aika pian, ja hän perui kaverinsa ja sen tyttöystävän tulon meille. Mutta se ei helpottanut oloa, koska tuo ahdistus oli jo päässyt pintaan ja saanut minusta vallan. En pystynyt ajattelemaan mitään järkevää. Ahdisti vaan niin hemmetisti, että tuntui etten kertakaikkiaan pystyisi olemaan nahoissani.. Olisi tehnyt mieli hypätä vaikka auton alle.. Kyselin poikaystävältäni, että mitä voin tehdä että tämä loppuu? Kuka voisi auttaa? Lopulta sain onneksi oloni vähän rauhoittumaan ja ajatukset muualle kauppareissulla.

Noh, kuten sanoin, juhannus lähestyi.. Ja koska muita suunnitelmia ei ollut, päätettiin kutsua kavereita meille..Poikaystäväni kutsui kaksi kaveria, joiden molempian tyttöystävät on raskaana.. Toinen tuo vasta alussa oleva ja toinen jo aika loppusuoralla.. Tietysti aloin heti miettimään, olisikohan tyttöystävätkin tulossa ja kysyin poikaystävältäkin, tiesikö hän.. Lupasi kysyä asiaa.. En kieltänyt tyttöystäviä tulemasta.. Mutta kuitenkin mietiskelin, että mitenhän selviäisin illasta, jos kotonani olisi kaksi raskaana olevaa. Ajattelin, että yrittäisin sinnitellä.. Mutta tiesin, että hauskaa en pystyisi pitämään. Minulla olisi paha mieli koko ajan. Varmaan vetäisin kamalat kännit ja vittuilisin ja olisin ikävä kaikille. Niin siinä olisi käynyt..

Olin jo jonkun aikaa miettinyt, että minun pitäisi päästä jonnekkin puhumaan näistä ajatuksistani ja tunteistani. Poikaystävän kanssa keskusteluyritykset sai minut aina vain hermostumaan enemmän, koska tuli tunne, ettei toinen ymmärrä eikä osaa sanoa mitään.. Ja alkoi tulla myös sellainen olo, ettei toinen jaksa tai halua puhua aiheesta enää.. Eikä kuulla siitä. Kavereidenkaan kanssa en oikein voinut puhua, paitsi yhden, joka on melkein parin sadan kilometrin päässä. Whatssappin kautta kirjoittelu ei tuntunut ihan yhtä helpottavalta, kuin kasvotusten kirjoittelu.

Päivää ennen juhannusta olin menossa salille tavalliseen tapaan. Abortti ja tuleva juhannus raskaana olevian naisten kanssa pyöri mielessä.. Pääsin salille, mutta en voinut pidätellä itkua.. Oli niin paha mieli, en saanut koottua itseäni.. Olin kuullut yhdestä paikasta, johon voisi mennä juttelemaan vaikka ilman ajanvarausta. Lähdin salilta ja kävelin sinne. Sain itkien kerrottua, että haluaisin juttelemaan. Aikaa ei silloin juuri ollut, mutta sain ajan seuraavalle viikolle.

Noh, juhannus meni ja ONNEKSI nuo raskaana olevan mammat ei tullutkaan meille. Juhannus meni ihan ok merkeissä, mutta en mitenkään superhauskaa pystynyt pitämään.. Tuli tiistai ja menin sovittuun tapaamiseen. Puhuin vähän asioistani keski-ikäisen naisen kanssa, joka oli tukihenkilö. Hän ei kauheasti osannut sanoa, mutta sanoi sen, että on hyvä, että olen lähtenyt hakemaan apua. Tälläinen käsittelemätön kriisi voisi aiheuttaa suuria ongelmia pitkittyessään. Esim. paniikkihäiriötä ja fyysisiä oireita. Jutteleminen tuon naisen kanssa sai kuitenkin hymyn huulille, vaikka välillä itkettikin.

Olin kuullut toki aiemminkin itu-projektista, mutta en ollut halunnut hakea apua sen kautta, koska se liittyi jotenkin uskontoon/ seurakuntaan. En ole millään tavalla uskonnollinen ihminen. Noh, tietenkin tämä tuki henkilö alkoi heti suosittelemaan minulle itu-projektia. Olin aluksi epäileväinen, mutta päätin sitten kokeilla.. Jos vain jostain saisin sopivanlaista apua ja tukea, niin ihan sama mitä kautta.. Soitin tuonne itu-projektin ihmiselle heti kotiin päästyäni ja sainkin ajan jo seuraavalle päivälle.. Nopeaa toimintaa.. Kyllä helpotti, ettei tarvinnut odottaa montaa päivää tai viikkoa!

Menin tapaamaan tuota itu-ihmistä, hieman ehkä ennakkoluuloisena.. Mutta nyt ennakkoluuloni on pyyhitty täysin. Tuon ihmisen kanssa jutteleminen tuntui NIIIIN hyvältä! Tuntui, että hän ymmärsi täysin, mistä puhuin.. Kuunteli, ja osasi sanoa myös juuri oikeat sanat. Hän ei puhunut mitenkään säälien tai lässyttäen, vaan oli ymmärtäväinen, positiivinen ja nauravainenkin, vaikka oli tälläisestä asiasta kyse.. Hänestä sain uskoa siihen, että tästä voi selvitä. En olisi uskonut, että yksi keskustelu voisi tehdä niin paljon! Nyt tuo ihminen jäi lomalle, joten vasta kuukauden päästä voisi olla seuraava tapaaminen.. Syksyllä alkaa myös vertaisryhmä, johon aion lähteä mukaan. Siinä käydään läpi suruprosessi askel askeleelta. Helpottaa tietää, että sellainen on tulossa. Mä niin aion selviytyä tästä! Aion tulla vielä kokonaiseksi!

Ennen tuota tapaamista puhuin myös pitkän puhelun äitini kanssa. Kerroin, missä mennään, ja että en ole toipunut asiasta niin kuin olisin odottanut. Teki tosi hyvää puhua myös äidin kanssa rehellisesti siitä, miten minulla menee..

Nyt tuntuu, että asiat tulee vielä järjestymään! Pari päivää sitten katselin netistä kenkiä, jotka haluaisin.. Ja lähdin samantien metsästämään niitä itselleni kaupungilta! Silloin tiesin, että nyt ollaan menossa oikeaan suuntaan! :)

Ps. Tuo itu-ihminen sanoi, että suru kestää ainakin vuoden, tai vuoden ajan se on pahimmillaan.. Minullahan abortista ei ole tosiaan vielä vuottakaan.. Taas kerran sanon, että olen hoputtanut itseäni aivan turhaan.. Vielä on ihan ok surra.