Viimeisen viikon ajan mielessä on pyörinyt vain, että kumpa voisin muuttaa kaiken. Kumpa voisin palata ajassa taaksepäin ja tehdä kaiken toisin. Kuunnella sydäntäni, pitää lapsen. Paskat välittää siitä, mitä kukaan muu sanoo tai ajattelee. Olisin voinut paskat nakata siitä, haluaako poikaystäväni lapsen vai ei.. Onko hän valmis isäksi vai ei, aivan sama, minä olisin ollut valmis äidiksi. Olisin voinut jatkaa elämääni ilman häntä ja pitää lapsen. Tai pitää lapsen hänen kanssaan, jos hän olisi muuttanut mielensä.. Ihan miten vain.. Miksei kukaan kannustanut minua pitämään lasta? Miksei kukaan kannustanut tekemään päätöstä sen mukaan, mikä minusta TUNTUI oikealta? Miksen kyseenalaistanut poikaystäväni mielipitettä, laittanut häntä ajattelemaan asiaa eri kannalta.. Tein vain niin, kuin muut halusivat minun tekevän.. Niinkuin oli "JÄRKEVÄÄ" toimia..

Huomenna olisi ollut laskettu aika, jos olisin päättänyt pitää lapsen. Olisihan lapsi voinut syntyä jo.. Tai syntyä huomenna.. Tai kahden viikon päästä, kuka tietää.. Olisihan raskaus voinut keskeytyä vielä itsestäänkin, eihän siitäkään voi olla varma.. Oletettavaa kuitenkin on, että olisin/ tulisin olemaan äiti ihan näinä päivinä.. Saisin syliini pienen tytön tai pojan, jota rakastaisin varmasti koko sydämestäni. Rakastin sitä jo sillä hetkellä, kun tein positiivisen raskaustestin. Miksen vaan luottanut siihen tunteeseen..

Niin, ja mitä "järkeä" siinä on, että tein abortin.. Olen jo pitkään tiennyt, että haluan lapsia. Minulla ei aiemmin ole ollut vakituista poikaystävää, ja seurustelu on tuntunut joskus vastenmieliseltä, sittemmin kaukaiselta haaveelta ja nyt vasta vähän aikaa olen tosiaan seurustellut. Mutta jo kauan olen tiennyt, että haluan lapsia, ja olen kavereillekkin sanonut niitä hankkivani, vaikka sitten yksin, jos ei sopivaa miestä löydy. Miksi helvetissä ihminen, joka haluaa lapsia, tekee abortin?? Voiko joku kertoa? Onhan minulla täällä blogissakin lista asioista, jotka puoltavat aborttia.. Ja niistä, jotka eivät. Mutta mitä hittoa.. Lapsi on saanut alkunsa, mikä ei ole mikään varma ja itsestäänselvä asia aina ja kaikille. Ja mitä minä teen.. Menen poistattamaan sen ihmisen alun kohdustani.. Siis mitä?!?! Mitä jos tuota ihmettä ei enää koskaan tapahdukkaan, enkä tulekkaan enää raskaaksi? Minä haluan lapsia, niin se vain on! Toisaalta tiedän, että uusi lapsi ei muuta sitä mitä on tapahtunut.. Se ei korvaa lasta, jonka jo menetin. Pelkään, että mitä jos en pystyisikään rakastamaan toista lasta, jos suren vain sen perään, jonka menetin.. Jos en saa sitä asiaa mielestäni..

Olen tavallaan antanut itselleni anteeksi ja hyväksynyt abortin.. Koska enhän minä voinut etukäteen tietää, millaista tämä tulee olemaan.. Tein päätöksen melko nopeasti, ja loppu ajan vain taistelin, että kestäisin tuon tekemäni päätöksen.. En enää kyseenalaistanut päätöstäni. En enää palannut siihen vaihtoehtoon, että voisinkin pitää lapsen. Enhän minä silloin voinut tietää.. Olin tyhmä.. Ja liian kiltti. Ja ajattelin muka "järjellä". Tulevaisuudessa en aio ajatella liikaa järjellä! Vaikka tiedän kaiken tämän ja tiedän syyt miksi päädyin aborttiin, en silti voi lakata ajattelemasta, että kumpa vain voisin muuttaa asian.

Kun puhun poikaystävälleni asiasta, hän sanoo vain, että ei sille voi enää mitään.. Ja että se pitää unohtaa.. Pitäisikö minua jotenkin lohduttaa se, että asialle ei voi enää mitään? Minua ei todellakaan lohduta se. Se on se ongelma. Jos asialle voisi jotain, jos sen voisi peruuttaa, niin olisin onnellinen. Ja miten voisin unohtaa? En todellakaan voi unohtaa! En tiedä, miten pääsisin tästä katkeruudesta, jota tunnen. On väärin, ettei poikaysäväni kärsi, kuten minä. Miksi vain minä saan kärsiä? Miksei hän voisi edes ymmärtää, mitä minä koen ja tunnen? Tunnen hänkin olisi valmis saamaan lapsen. Miksi nyt? Miksei seitsämään kuukautta sitten? Mitä nyt on tapahtunut?

On totta, että välillä olin jo melkein "unohtanut" asian.. Olen pari kuukautta sitten vaihtanut uuteen työpaikkaan. Se on vienyt huomioni ja energiani viimeisten parin kuukauden ajan, enkä ole ehtinyt miettimään aborttiasiaa. Oikeastaan voin välillä jo ihan hyvin. Sitten minulla alkoi loma ja myös laskettu aika alkoi lähestyä.. Siitä asti abortti on pyörinyt mielessäni lähes koko ajan. Pieniä hetkiä huomioni kääntyy muualle ja on ihan hyvä olo, mutta sitten se suru taas tulee. En vain pääse sitä pakoon. Ja en pysty edes jakamaan sitä poikaystäväni, tai oikein kenenkään muunkaan kanssa. Tuntuu niin pahalta vain yksin pitää sitä tunnetta sisällään. Mutta kuka voisi ymmärtää? Kukaan, joka ei ole käynyt läpi samaa, ei voi ymmärtää. Enkä tiedä kokeeko kukaan tätä samoin, kuin minä koen.. Tietäisinpä vain keinon, millä pääsisin tästä tunteesta eroon. Ja miten pystyn olemaan poikaystäväni kanssa. En kestä olla hänen seurassaan, kun haluaisin että hän ymmärtää, mutta kun ei hän ymmärrä! Haluaisin kuulla lohduttavat sanat, jotka saisivat oloni paremmaksi, mutta en tiedä itsekkään mitä ne olisi.. Tunnen yhden ihmisen, joka on tehnyt myös abortin, mutta jotenkin ei tunnu hyvältä mennä puhumaan asiasta hänenkään kanssaan. Asia on niin henkilökohtainen.

Takana on elämäni vaikeimmat seitsämän kuukautta.. Ja en tiedä, kuinka monta vaikeaa kuukautta on vielä edessä. En tiedä, milloin se oikein helpottaa.. En enää elättele toiveita siitä, että voisin palata ennalleen, koska tämä asia tulee aina olemaan osa minua ja kulkemaan mukanani. En voi paeta sitä. Täytyy vain yrittää selvitä, ehkä pian taas helpottaa..