Abortista on aikaa jo 3 viikkoa ja 4 päivää. Pian jo kuukausi. Ja edelleen taidan olla ihan yhtä pyörällä päästäni.

Edellisestä kirjoituksesta on aikaa viikko ja tuntuu, että mielialat on sinä aikana olleet yhtä vuoristorataa. Elämä tuntuu tosi kaoottiselta juuri nyt ja pää on pyörällä.

Kuluneen viikon aikana en ole paljon aborttia tai omaa henkistä tilaani ehtinyt miettimään. Ainakaan mitenkään rakentavalla tavalla. Tosiaan viime viikon lopulla alkoi flunssa iskeä. Ensin kurkkukipu, sitten nuha.. Tavallista rataa. Tosin olen ollut viimeksi kipeänä vuosi sitten, joten syytän tästä sitä perkeleen antibioottikuuria, joka vei vastustuskykyni ja sitä, että pahoinvointien takia en ole viitsinyt niellä vitamiineja/ ravintolisiä, joita tavallisesti käytän aika paljonkin. No, päätin, etten anna flunssan nyt hidastaa menoani, kun vihdoin ja viimein olen päässyt normaalin elämän makuun. Vaikka salillakäynnit ja muut liikunnat oli tietysti jätettävä pois ohjelmasta. Olinhan jo huikean viikon ehtinyt treenaamaan normaalisti.

No, lauantaina oli ohjelmassa aamuvuoro töissä ja sen jälkeen (poikaystävän) kavereiden järjestämät pikkujoulut. Nämä pikkujoulut olisivat ensimmäiset "juhlat", joihin pääsisin mukaan yli kahden kuukauden raittiuden, sohvalla makaamisen, pahoinvoimisen ja sosiaalisen eristäytymisen jälkeen. Lähdin pikkujouluihin suunnitellusti ja siiderikin maistui kovin hyvälle pitkästä, pitkästä aikaa. (Ai niin, kävin muuten tasan viikko sitten kaverin kanssa ravintelissa terästetyllä glögillä ja juoruamassa ja teki todella hyvää!) Noh, pikkujoulut sujui alkuun oikein mukavasti. Oli tosi kiva nähdä ihmisiä ja muutenkin päästä liikenteeseen. Siideri ja glögi maistui ja tulihan siinä vähän humalaankin. Samaa tahtia alkoi kuitenkin nenäkin vuotamaan ja koko ajan olo tulemaan flunssaisemmaksi ja flunssaisemmaksi. Oli ollut tarkoitus lähteä vielä baariin jatkamaan iltaa, mutta tulin siihen tulokseen, että lähden baarin sijasta kotiin nukkumaan, kun en kuitenkaan olisi baarissa jaksanut lenssuineni olla. Sanoin siitä poikaystävälleni, mutta hän ei tavalliseen tapaansa paljon kiinnittänyt huomiota asiaan. Noh, sitten ihmiset alkoi tehdä lähtöä baariin ja itse lähdin samalla taksilla kotiin.

Taksissa alkoi tulla tosi paha mieli. Olin pitkästä aikaa päässyt liikenteeseen, mutta olin kipeä, ja joutuisin menemään yksin kotiin, kun kaikki muut jatkaa juhlintaa. Tuntui niin epäreilulta, että taas on joku vaiva, enkä vain voi nauttia elämästä täysillä. Vieläkään. Taisin kirota asiaa ääneenkin. Minua myös suututti, ettei poikaystäväni ollut ehdottanut, että tulisi mun luo yöksi, eikä edes kysynyt haluaisinko sitä. Hän oli automaattisesti lähdössä baariin jatkamaan. Baari ja kaverit tuntui kiinnostavan paljon enemmän kuin tyttöystävän kainalo. Noh, siinä yksin taksilla kotiin jatkaessani meinasi jo itkukin tulla. Kun pääsin kotiin, tuli joku ihmeellinen romahdus. Kaaduin ulkovaatteet päälle eteisen lattialle ja itkin ja vollotin kuin hullu ja suoraan sanottuna kiljuin ääneen pahaa oloani.. Ahdisti, suututti, masensi, olo oli lohduton ja epätoivoinen. Varmasti humalalla ja flunssaväsymykselläkin oli jotain osuutta asiaan. Ehkä humala toi esiin joitain patoutuneita tunteita, vaikka olen kuvitellut, että olen aika hyvin tunteeni purkanut. Olisi tehnyt mieli viillellä, vetää ranteet auki, hypätä parvekkeelta.. Harkitsin tosissani, ottaisinko kaikki loput Panacodit ja Sirdaludit ja kuolisinkohan, jos niin tekisin. No okei, en tiedä kuinka tosissani sitä harkitsin. Mutta ajatus kuitenkin pelotti minua. Lähetin viestin kaverilleni, jossa kysyin, että kuinka paljon voi ihmistä vituttaa. Onneksi kaveri oli vielä hereillä ja vastasi. Ja kysyi, mikä on. Selitin tilanteen lyhyesti ja se vähän rauhoitti mieltäni. Menin suihkuun ja oloni parani.

Olin niin pettynyt poikaystävääni. Niin pettynyt ja vihainen ja loukkaantunut, että lähetin hänelle viestin, jossa sanoin, että suhteemme on ohi. Vastausta ei kuulunut koko yönä.

Tuo "romahdus" oli jotenkin niin pelottava. Viimeksi olen kokenut tuollaista joskus teini-ikäisenä, milloin humalaiset itkupotkuraivarikohtaukset oli ehkä ihan tavallisia. Minulla on ollut tämän aborttiprosessin aikana aiemminkin kuoleman ajatuksia, joista olen kyllä puhunut psykologillekin edellisellä käynnillä. Ne ajatukset on ollut ihan hetkittäisiä, ja olen päässyt niistä irti, kun olen "yllättänyt itseni" sellaisia ajattelemasta. Psykologin mukaan ne on ihan normaaleja, kuuluu tähän prosessiin tässä vaiheessa. Mutta luulen, että tuona lauantaiyönä itseni satuttaminen ei ollut kovin kaukana. Onneksi oli kuitenkin vielä jonkun verran järkeä päässä. Tuntuu vain pelottavalta, koska en todellakaan normaalisti ole millään  tavalla itsetuhoinen. Siis en mitenkään. En vahingoita itseäni edes liialla alkoholin käytöllä tai muulla vastaavalla. Muutenkin  olen ollut tosi hyvin tasapainossa itseni kanssa. Todella, todella pelottavaa siis tuollainen sekoaminen.

No, tuli aamu. Poikaystävä ei ollut vastannut mitään. Minua hävetti ja hämmensi oma käyttäytymiseni. Vähän ehkä jopa nauratti, kun mietin mitä olin yksinäni täällä tehnyt. Huutanut ja itkenyt meikit poskilla lattialla kierien. Ja lähetellyt eroviestejä, mikä ei t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n ole tapaistani. No... Pian sitten poikaystävä kirjoitti, että mitä kuuluu. Hän ei ollut kuulemma saanut viestiäni lainkaan yöllä. Hän oli kuulemma myös lähettänyt minulle viestin, jossa sanoi menevänsä kotiin nukkumaan. Mitään viestiä ei ollut tullut. En täysin uskonut tätä, enkä tiedä että uskonko vieläkään. Saattoi olla vain poikaystävän peliliike.. Pelata aikaa seuraavaan aamuun asti, kun olen selvinpäin ja paremalla mielellä.. Kuka tietää.

No, kerroin kuitenkin hänelle mitä yöllä oli tapahtunut ja minkä viestin olin lähettänyt. Kerroin tämän siksi, että olisihan viesti voinut tulla perille vielä myöhemminkin ja siitä vasta riita olisikin syntynyt. Olin myös edelleen sitä mieltä, että ei suhteemme toimisi näin. Kerroin poikaystävälleni, miten olisin toivonut hänen toimineen ja miten itse olisin vastaavassa tilanteessa toiminut. Kerroin kuinka paljon minua loukkasi, kun ei hän edes maininnut sitä mahdollisuutta, että olisi tullut kanssani kotiin. Omasta mielestään hän ei ollut tehnyt mitään väärää. Taas sain rautalangasta vääntää, millainen tilanne oli minun näkökulmasta ollut. Samalla tavalla, kuin sen sairaalaepisodin jälkeen. No, sitten hän ymmärsi ja oli pahoillaan. Muisutin myös sairaalaepisodista ja ohareista, jotka hän hiljattain teki. Näitä asioita alkoi pikkuhiljaa kertymään liikaa pienen ajan sisään. Olin niin loukkantunut, etten voinut antaa asian olla. Sanoin, että haluan pitää taukoa ja miettiä asioita. Hän ei olisi halunnut taukoa, hän tiesi mitä halusi. Hän ei halunnut luovuttaa. Mutta sovittiin, että taukoa pidetään.

Menin illaksi töihin ja samana iltana poikaystävä kuitenkin jo tuli luokseni. En vain osaa olla vihainen. Tiedän, että rakastan poikaystävääni tosi paljon. Puhuttiin asioista ja päästiin johonkin sopuunkin. Seuraava ilta ja seuraava päivä vietettiin kokonaan yhdessä. Ihan vain oleillen, ei tehty mitään, otettiin rennosti vain. Ja nyt taas muistan, miten paljon toista rakastan ja arvostan ja kuinka tärkeä se mulle todella on.

Eilen oli sitten vielä toisetkin hipat, työpaikan sellaiset. Oli tosi hauskaa, vaikka vieläkin olin vähän kipeä. Tuntuu, että pääsin taas uudella tavalla työyhteisöön sisään, kun näki työkavereita muussa ympäristössä. Sain myös kehuja parilta työkaverilta, ja menin todella hämilleni. Jotenkin en osaa ottaa positiivista palautetta vastaan, mutta samalla se merkitsee niin todella, todella paljon. Hämmentävää. Mutta nyt alkaa silmät lumpsua sen verran, että on kyllä mentävä nukkumaan. Yritän kirjoitella vaikkapa huomenna lisää.

Ps. Kävin maanantaina viimeisessä hcg-verikokeessa. Noin parin viikon päästä olisi varmaan se viimeinen kontrolli. Vähän on vielä asioita, mitä täytyy miettiä.. Kuten siis ehkäisy. Voiko olla, että ehkäisyrinkulan hormonit laittavat nuppini näin sekaisin? Vai johtuuko se vain tästä henkisestä puolesta? Vuoto on jo lähes kokonaan loppunut, mikä on tosi helpottavaa. Saan alapääni takaisin. Ai niin, ja muutto lähestyy. Huomenna saan avaimet. Stressiä tiedossa.

Mutta nyt unten maille. Hei hei rakas päiväkirja.