Aamulla töihin. Eilen olin siis saanut tietää raskaudesta. Olin käynyt läpi miljoona tunnetta. Työpäivä meni sumussa. Vauvat tuntuivat oudoilta. Palasin kotiin ja poikaystäväni tuli vastaan. Hän oli aivan muissa maailmoissa, varmaankin shokissa. Oli vasta nyt päässyt liikkeelle. Hän ei ollut lainkaan oma itsensä. Oli kai peloissaan, että joutuisi ryhtymään isäksi. Lähetin hänelle viestin, että ehkä minunkin mielestä kaikkein järkevin ratkaisu olisi paras ratkaisu. En tiedä, miten olin jo niin lyhyessä ajassa tullut tähän tulokseen.. En edes muista. Muistan vain, että minuun sattui. Itkin, itkin ja taas itkin. Meidän lapsemme kasvoi sisälläni ja joutuisin luopumaan hänestä. Minulla oli jo vahvat tunteet tätä "lasta" kohtaan. Poikaystäväni tuli taas illalla luokseni ja kerroin tunteistani. Puhuin "lapsesta". Ja itkin vähän lisää.. Halusin vain olla poikaystäväni kanssa ja hänen läheisyytensä tuntui ainoalta lohduttavalta asialta. Tuntui, että olimme tässä yhdessä ja hän ymmärsi minua. Ymmärsi ainakin niin paljon, kuin vain mieheltä voi odottaa. Hänkin tuntui olevan hämmentynyt siitä, että todella uusi elämä kasvoi sisälläni.

Huomasin kuitenkin, että nyt hän oli taas oma itsensä. Uskon, että hän oli helpottunut kuullessaan, etten aio pitää lasta. En tuntenut asiasta vihaa, tai mitään muutakaan.. Olin onnellinen, että hän oli tukenani ja kuunteli minua.