Tiistai 22. lokakuuta. Eilen tein abortin loppuun.

Perjantaina kävin ottamassa ensimmäisen pillerin. Noin vuorokauden kuluttua alkoi vuoto. Säikähdin ja huusin vessassa ääneen, kun näin verta paperissa. Olin kyllä varautunut, että vuoto alkaisi jo ennen maanantaita, mutta en odottanut sitä niin pian. Silloin koko raskauden keskeytys alkoi myös konkretisoitua. Minulla oli pian työvuoro alkamassa ja päätin vuodosta huolimatta lähteä töihin. Vuoto oli todella vähäistä ja toivoin vain, ettei se lisääntyisi työpäivän aikana. Päätin, että lähtisin kotiin kesken päivän, jos sitä alkaisi tulla paljon. Työpäivän (tai oikeastaan työillan) aikana kävin vessassa. Paperiin tuli aivan kirkasta verta. Säikähdin vielä enemmän, sillä aikaisemmin vuotoa oli ollut vain hyvin niukasti ja se oli enemmän rusehtavaa. Nyt kirkasta verta alkoi tiputella pönttöön tasaiseen tahtiin siinä istuessani. Menin pieneen paniikkiin ja minua alkoi heikottaa. Kokosin kuitenkin itseni ja vedin housut jalkaan. Lähetin viestin kaverilleni ja poikaystävälleni ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Poikaystäväni ehdotti, että lähtisin töistä pois. Päätin kuitenkin jäädä, koska en tiennyt, miten selittäisin pois lähtöni. En halunnut kertoa, mistä oikeasti on kyse, mutta en halunnut valehdellakkaan. Onneksi minulla ei ollut kiire, helppo työvuoro, jos niin voisi sanoa. Päätin siis jäädä. Loppuvuoro meni hyvin pienestä heikotuksesta huolimatta.

Illalla poikaystäväni tuli yöksi. En muista miten ilta sujui. Seuraavana aamuna ahdisti. Ahdistus oli jotain kamalaa. Olo oli todella tukala. En osaa pukea sitä sanoiksi. En oikein edes tiedä, mitä ne tunteet olivat, joita tunsin. Tuntui, kuin olisin ollut jossain ihan muualla. Olin kai niin järkyttynyt vuodon alkamisesta. Tiesin, ettei "lapsi" kohdussani ollut enää elossa. Koska vuoto oli edelleen niukkaa, päätin lähteä taas iltavuoroon töihin, vaikka tiesin, että voisin ottaa sairaslomaakin. En olisi kestänyt sitä henkistä pahaa oloa, jos olisin jäänyt kotiin. Olisin kai tullut hulluksi. Olen koko tämän prosessin ajan ajatellut, etten voi paeta omia ajatuksia ja tunteitani, mutta nyt minun oli pakko. En olisi keksinyt mitään muuta tietä pois tuosta ahdistuksesta. Töissä saisin ajatukseni muualle ja itseni kasaan. Ja niin kävikin. Töissä minun oli pakko unohtaa omat asiani ja keskittyä muuhun. Tuo sunnuntai-ilta oli ehkä hauskin työvuoroni kyseisessä työpaikassa ikinä. Siitä saan kiittää työkavereitani ja hyvää tuuria, koska kiirettä ei taaskaan ollut. Kiitos.

Työvuorosta klo. 22 päästyäni menin apteekkiin hakemaan kipulääkkeet seuraavaa päivää varten. Panacodia ja Buranaa lääkärin ohjeiden mukaan. Silloin paha olo alkoi taas tekemään tuloaan. Apteekin jälkeen kävin kaupassa, mutta unohdin ostaa juuri ne asiat, joita olin lähtenyt ostamaan. Olin kai hieman poissa tolaltani. Sairaslomatodistukset oli toimitettu valmiiksi. Nyt vain odotettaisiin huomista. Kotiin päästyäni viestittelin vielä ystäväni kanssa huomisesta. Olen kiitollinen siitä, kuinka mahtavasti hän on ollut tukenani koko ajan. Poikaystävä tuli luokseni, koska lääkkeet pitäisi herätä ottamaan aikaisin aamulla. Kun pääsin poikaystäväni kainaloon, suru otti vallan. Itkin ja itkin vain. En kai osannut sanoa oikein mitään. Poikaystäväni koitti lohduttaa, että "kohta se on ohi". Ajattelin mielessäni, että sehän on jo ohi. Lasta ei enää ole. Siksihän kai itkinkin. Sama jatkui vielä peiton alla. En pystynyt pidättelemään pahaa oloani. Nyt se purkautui, kun päivän ajaksi olin saanut sen piilotettua pois mielestäni.

Maanantai aamu tuli ja heräsin pahantuulisena. Myös poikaystäväni heräsi, mutten pakottanut häntä nousemaan. Söin nopeasti aamupalan, otin kipulääkkeet ja kävin laittamassa ensimmäiset Cytotecit paikoilleen. Sitten tunniksi sänkyyn makaamaan. Aika pian aloin tuntea, kuinka kroppani rentoutui. Panacod kai vaikutti. Lopulta vahingossa nukahdinkin. Noin tunnin päästä heräsin ja nousin ylös. Join teetä ja poikaystäväni oli käynyt kaupassa ja söi aamupalaa. En tuntenut olossani mitään erityistä, muuta kuin lääkkeen väsyttävän vaikutuksen. Olin ihmeissäni, kun mitään ei ollut vielä tapahtunut. Mentiin takaisin sänkyyn pötköttelemään. Olin henkisesti turta, taas kuin aivan muissa maailmoissa. En tuntenut mitään. Noin kahden tunnin kuluttua Cytoteceista alkoi tapahtui. Pientä kuukautiskipumaista kipua alkoi tuntua alavatsalla ja alaselässä. Pikkuhiljaa kipu alkoi voimistua. Aloin voida pahoin. Oksensin. Ensin kerran, sitten toisen ja kolmannen. Oksentamisen jälkeen kipu hieman helpottui ja pystyin makaamaan hetken paikoillani. Jaloillani en olisi jaksanut olla, vaikka niin neuvottiin tekemään. Välillä istuin pöntöllä toivoen, että jotain alkaisi jo tapahtua. Kipu voimistui voimistumistaan ja oli lopulta sietämätöntä. En tiennyt, mitä olisin tehnyt. Tuntui, että pyörtyisin minä hetkenä hyvänsä. Kipu oli kouristusmaista, välillä hieman hellittäen ja sitten taas voimistuen. En todellakaan ollut odottanut niin kovia kipuja. Noin 3-4 tunnin kuluttua lääkkeistä tuli pieni määrä vuotoa, jonka mukana näin kaksi Cytotec-lääkettä. Hätäännyin ja soitin polille. Kerroin mitä oli tapahtunut, mutta hoitajan mukaan lääkeaine oli ehtinyt jo imeytyä. Kerroin kivuista ja sen kuuli varmasti myös äänestäni. Hoitaja neuvoi ottamaan lisää kipulääkettä ja suihkuttamaan lämmintä vettä alavatsalle. Otin yhden Panacodin lisää ja menin vessaan suihkuttamaan lämmintä vettä. Ja uskomatonta, kuinka se auttoi! Kipu alkoi helpottaa. Olin niin helpottunut, kun se tuskallinen kipu alkoi loppua. Olin aivan uuvuksissa ja menin hetkeksi sängylle lepäämään. Pian kuitenkin alkoi tuntua pientä kipua ja menin takaisin vettä suihkuttelemaan. Enää se ei auttanutkaan. Kipu voimistui ja voimistui entisestään. Laskin tunteja ja tiesin, ettei tämä voisi kestää enää kauaa. Ehkä tunnin, korkeintaan kaksi. En tuntenut lämpimällä vedellä enää mitään vaikutusta, joten lopetin suihkuttelun ja menin vessan lattialle kyljelleni makaamaan. Yritin hengittää. Hetkeksi unohdin täysin missä olin. Pian havahduin taas siihen, että makaan vessan lattialla. Menin pöntölle istumaan ja yhtäkkiä vuoto alkoikin kunnolla. Kipu helpotti. Istuin siinä hetken aivan ymmälläni. Mietin, nytkö kipu todella oli ohi. Menin sängylle makaamaan helpottuneena. Olin niin poikki, että nukahdin.

 Melkein tunnin kuluttua, ennen kahta iltapäivällä heräsin ja oloni oli ihmeellisen hyvä. Ei kipua. Ei pahoinvointia. Vain väsynyt, uupunut olo. Kävin vessassa ja vuotoa tuli jonkin verran. Tiesin, että minun olisi pitänyt liikkua, mutta en jaksanut. Soitin polille, kuten oli sovittu. Hoitaja neuvoi liikkumaan, silloin vuotoa alkaisi ehkä tulla runsaammin. Kontrolliverikokeeseen pitäisi mennä muutaman viikon kuluttua. Jos oloni olisi epävarma, voisin käydä ultraäänessä seuraavana päivänä. En todellakaan ollut varma, oliko alkio/ sikiö tullut ulos. En jaksanut kovasti puhua. Kiitos ja hei.

Tajusin, että aamupalasta oli jonkin aikaa ja olin myös oksentanut mahani tyhjäksi. Aloin syödä poikaystäväni tuomaa jäätelöä. Ja se maistui niin hyvälle! En muista, milloin syöminen olisi viimeksi tuntunut niin hyvältä. Olin viime viikot kärsinyt järkyttävästä raskauspahoinvoinnista, joka oli vienyt kaikki fyysiset voimani enkä ollut pystynyt nauttimaan mistään syömisestä. Jatkuvasti olo oli ollut kuvottava. Olin syönyt kyllä paljon, mutta vain sitä, mitä juuri sillä hetkellä ajattelin pystyväni syömään. Ruokavalioni oli siis ollut retuperällä, enkä edes nauttinut niiden "herkkuruokien" syömisestä. Nyt nautin tuosta jäätelöstä täysillä. Söimme poikaystävän kanssa koko purkin yhdessä.

Loppupäivän lepäilin ja koitin käydä säännöllisin väliajoin vessassa, jotta tulisi edes hieman liikettä ja vuoto pääsisi poistumaan. Poikaystäväni lähti jossain vaiheessa kotiin. Tuntui ihan hyvältä jäädä yksin, nyt kun fyysinen olo oli jo kohentunut. Ja luulen, että päivä oli ollut melko rankka myös poikaystävälleni, joten ymmärrän, että hän halusi kotiin. Lopulta olin todella kiitollinen ja onnellinen, että hän jaksoi olla rinnallani koko tämän prosessin ajan ja vielä tässäkin ikävässä vaiheessa. Luulen, että moni mies olisi ehkä koittanut livistää ja välttää tuon asian, mutta hän oli valmis kohtaamaan sen. Illalla vielä kiitin häntä.

Päivän aikana myös viestittelin ystäväni kanssa tiheään ja hän tiesi koko ajan missä mennään ja tsemppasi minua. Se oli todella suuri apu. Hädässä ystävä tunnetaan. <3

Abortti oli kipuineen ja oksenteluineen melko kamala kokemus, mutta onneksi se oli loppujen lopuksi kuitenkin nopeasti ohi. Olin myös tyytyväinen, että tein sen kotona, koska en olisi halunnut vieraita ihmisiä ympärilleni niinä pahimman kivun hetkinä.. Vaikka se ehkä hölmöltä kuulostaakin. Luulen, ettei minua olisi polilla voitu kipulääkitä juuri enempää, joten samat kivut olisin joutunut kärsimään sielläkin, tosin vieraassa ympäristössä. Vaikka kaavinta olisi ehkä ollut helpompi ratkaisu, en kadu sitä, että valitsin lääkkeellisen keskeytyksen. Se on luonnollisempi tapa, eikä siinä tarvitse kajota kohtuun. Näin sen ei myöskään pitäisi aiheittaa ongelmia mahd. tulevissa raskauksissa tai raskaaksi tulemisessa. Siis loppu hyvin, kaikki hyvin.

Päivä meni sumussa ja illalla menin nukkumaan tyhjin, mutta myös levollisin mielin.