Tuli maanantai. Viisi päivää siitä, kun olin saanut tietää olevani raskaana. Minulla oli lääkäriaika varattuna. Olin jo varma, että haluan raskauden keskeytyksen. Niin varma, kuin siitä asiasta vois ylipäänsä olla. Uskon, että koskaan ei voi olla 100-prosenttisen varma. Menin lääkäriin toiveikkaana. Odotin saavani lisää tietoa ja jonkinlaista tukea ja myötätuntoa. Ajattelin, että lääkäri selvittää tilanteeni ja voisin puhua myös työstäni, jota olisi ehkä vaikeaa tehdä keskeytyksen aikoihin.

Vastassa oli kuitenkin jotain ihan muuta, kuin odotin. Vanha, tympeä naislääkäri teki tutkimukset. Todella nopeasti hutaisten. Ei kertonut minulle, mitä teki. Kertoi vain, että alkion koko vastaa raskausviikkoja. Se on siis kuusi viikkoinen ja sydänäänetkin näkyvät. Sitten vaatteet takaisin päälle. Pöydän ääressä täytettiin kaavake, jolla haetaan lupa abortin tekemiseen. Hän täytti kohdat minulta kysyen. Kun tultiin kohtaan abortin syystä, hän kysyi, miksi haluan abortin. Aloin kertoa tilanteestani, mutta meille oli tullut väärinkäsitys jo aiemmin lappua täyttäessä, ja hän keskeytti puheeni. Hän sanoi "laitetaan, että jäisi yksinhuoltajaksi, se riittää". Häntä ei kiinnostanut kuulla todellisia syitäni. Enhän minä ollut jäämässä yksinhuoltajaksi, ainakin niin oli ollut puhe. Kun koitin kysellä lisätietoja, hän suhtautui välinpitämättömästi. Hän sanoi, että aikaa varsinaisen keskeytysajan saamiseen kuluisi 2-3 viikkoa. On kuulemma ihan sama, onko alkio kuusi vai kahdeksan viikkoa, keskeytys tehtäisiin joka tapauksessa lääkkeellisesti. Minusta tuntui järkyttävältä ajatus siitä, että joutuisin kasvattamaan lasta sisälläni vielä niinkin kauan. Kun keskeytys tehtäisiin, olisin ehtinyt olla raskaana jo kaksi kuukautta! Siis kaksi kuukautta.. RASKAANA! Tieto jo kuuluvista sydänäänistä tuntui myös pahalta. Olin elättänyt pientä toivetta, että raskaus olisikin vaikka kohdunulkoinen, tai ei jostain muusta syysta voisikaan jatkua normaalisti. Silloin en olisi joutunut itse tekemään päätöstä raskauden keskeytymisestä/ keskeyttämisestä. Tosin raskaus oli vasta niin alussa, että keskenmeno oli vielä hyvinkin mahdollinen.

Lääkärissä käynnin jälkeen menin salille, kuten olin suunnitellut. Sen jälkeen minun piti mennä töihin..

Salilta kotiin päästyäni romahdin. Itkin ja itkin, enkä saanut itseäni koottua. Tiesin, etten pystyisi menemään töihin, olin niin rikki. En pystyisi huolehtimaan kenenkään muun tarpeista nyt. En varsinkaan sairaiden lapsien tai heidän vanhempiensa. Minun olisi turha edes yrittää. En pystyisi kohtaamaan yhtäkään pientä lasta, pienen lapsen vanhempaa, tai raskaana olevaa naista. En haluaisi kohdata edes työkavereitani, tai ketään muutakaan. Sain kasattua ajatuksiani sen verran, että soitin työterveyshoitajalle. Kerroin, että olen saanut tietää olevani raskaana ja olen tekemässä abortin. Hän ymmärsi heti tilanteen ja pyysi minut käymään. Puhelun jälkeen soitin myös töihin, etten ole tulossa. Vuoroni olisi alkanut parin tunnin päästä. Menin terveydenhoitajalle ja hän oli todella ymmärtäväinen. Hän sanoi sen, mitä itsekin olin ajatellut. Että olisi varmasti vaikeaa hoitaa pieniä vauvoja nyt. Hän kirjoitti kolme päivää sairaslomaa diagnoosilla sopeutumishäiriö ja varasi minulle ajan psykologille. Minulla olisi kolmen sairauslomapäivän jälkeen vielä vapaapäivät, eli minulla olisi viisi päivää aikaa käsitellä asiaa ja saada itseni jonkinlaiseen kuntoon.

Oli helpottavaa, että edes joltain ammatti-ihmiseltä sain tukea ja ymmärrystä. Olin helpottunut, että asia järjestyi näin hyvin ja saisin nyt aikaa asian työstämiseen. Hain itselleni ruokaa ja menin kotiin "hoitamaan" itseäni. Söin ja nukuin päiväunet.