Alkoi viikonloppu, joka ihme ja kumma, oli vapaata. Vanhat luokkakaverini sattuivat ehdottamaan illanviettoa juuri tälle viikonlopulle. Epäröin, mutta päätin lähteä mukaan. Tarvitsisin muuta ajateltavaa. Ennen illanviettoa minun piti käydä salilla. En jaksanut. Varasin ajan lääkärille maanantaiksi. Yksityiselle, koska omalääkärini oli mies, jota ei aiemminkaan ollut kiinnostanut asiani.

Tyttöjen kanssa syötiin ja juteltiin. En juonut, en halunnut vahingoittaa vauvaa. Kun kuulumisiani kysyttiin, tunsin oloni vaivautuneeksi. Mielessäni ei ollut mitään muuta kuin raskaus, mutta en voinut puhua asiasta. Asia oli liian tuore, jotta kertoisin siitä ihmisille, joita en ole tavannut pitkään aikaan. Toinen kavereistani kertoi vauvakuumeestaan ja selkeistä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Poikaystävän valmistuminen, muutto pääkaupunkiseudulle, oma koti, pari koiraa ja lapset. Hienoa. Mitä jos hän olisi tullutkin vahingossa raskaaksi jo nyt? Hän myös hieroi patonkien ja juustojen pullistamaa mahaansa ja vitsaili, kuinka siellä olisi vauva. Koitin hymyillä.

Koko illan sinnittelin, ja halusin vain kotiin.

Seuraavana päivänä kävin salilla. Olin aivan omissa maailmoissani. Kesken treenin tihrustin itkua ja avauduin whatssappissa poikaystävälleni tunteistani. Siitä, kuinka minusta tuntuu, että minun on pakko luopua lapsesta. Ja siitä, kuinka päätös on vaikea ja tulisin elämään päätöksen ja sen aiheuttamien tunteiden kanssa koko loppu elämäni. Aloin ymmärtää tämänkin päätöksen lopullisuuden. Abortti vaikuttaisi loppuelämääni, kuten myös lapsen pitäminen. Joillain tavalla mielessäni syytin häntä siitä, että emme voisi pitää lasta. Koska hän ei ollut valmis. Aloin tuntea vihaa koko tätä asiaa kohtaan. Olin vihainen ja surullinen. Poikaystäväni koitti ymmärtää ja otti vastaan avautumiseni.

Illalla menimme leffaan ja leffan jälkeen syömään. Olin alkuillan nälkäinen ja voin pahoin. Raskauspahoinvointi oli alkanut voimistua. Matkalla ravintolaan poltin tupakan. Kuin kapinoidakseni sitä vastaan, että minä olin se, joka joutui kantamaan tätä lasta. Lasta, jota ei tultaisi edes pitämään. Sanoin, että mitä väliä sillä on. En kai oikeasti ajatellut niin. Ravintolassa olin pahalla tuullella. Valitin töistä.. Olin vihainen, kiukkuinen, minulla oli paha olla. Todella tuskainen ja ahdistunut olo. Matkalla kotiin poikaystäväni sanoi, etten saisi kiukutella. Se tuntui loukkaavalta. Pitäisikö minun padota tunteeni sisääni, niinkuin hän tekee.