Tänään kävin sairaalaepisodini jälkeisellä kontorollikäynnillä. Olin kaksi päivää jännittänyt, olisiko kaikki kunnossa. Pelkäsin, että jotuisin kaavintaan, jos kohtu ei olisi riittävästi tyhjentynyt. Jännitti kovasti. En tiedä, kuinka olisin jaksnut käydä vielä senkin läpi. Menin vastaanotolle toiveikkaana, kuitenkin varautuneena huonoihin uutisiin. Poikaystävä tuli tällä kertaa mukaani ja se tuntui hyvältä. Hän oli ottanut opikseen viikonlopun tapahtumista.

Vastaanottohuoneessa oli neljä ihmistä. Lääkäri, kandi, hoitaja ja työhön perehtyvä hoitaja. Lääkäri kyseli voinnistani ja vuodosta ja kertoi, että jos jos kohdussa olisi vielä "residuaa", jouduttaisiin kohtu tähystämään ja tyhjentämään, eli tekemään kaavinta. Sitten lääkäri alkoi tutkimaan. Se tuntui inhottavalta. Paljon ikävämmältä kuin aiemmin. Se vähän sattuikin. Minusta tuntui, että minua on tutkittu jo ihan tarpeeksi viime aikoina sillä tavoin ja tarpeeksi usean ihmisen toimesta. Tutkimus kesti kauan, kun lääkäri tarkasteli kohtuani. Onneksi hän kertoi jo tutkimuksen aikana, mitä siellä näkyi. Jotain pientä ylimääräistä hematoomaa oli vielä, mutta hänen mielestään tarvetta kaavinnalle ei ollut. Tutkimuksen jälkeen oli jotenkin raiskattu olo, ehkä senkin takia, että paikalla oli niin paljon ihmisiä. Lääkäri kävi konsultoimassa vielä toista lääkäriä, joka oli samaa mieltä. Kaavintaa ei tarvitse tehdä. Olin niiiin helpottunut ja toisaalta myös yllättynyt, ettei mitään enää tarvitse tehdä. Menisin vielä kertaalleen kontrolliin sitten, kun ensimmäiset kuukautiset on ollut. Huh, helpotus.

Lääkäriajan jälkeen oli psykologiaika. Kerroin kaikki tapahtumat tähän asti. Tuntui hyvältä puhua. Sain vielä yhden ajan kuukauden päähän. Psykologin mielestä olin toipumisessani siinä vaiheessa, kuin tavallisesti ollaankin tälläisten asioiden kanssa. Hän ei siis sinänsä ollut huolissaan toipumisestani. Se oli myös helpottavaa kuulla. Asiaa pitäisi kuitenkin työstää vielä paljon, niinkuin nyt työstänkin. Tärkeintä on kirjoittaa ja nähdä kavereita ja puhua asiasta heidän kanssaan.

Tällä hetkellä päällimmäisenä on ehkä pelko fyysisestä toipumisesta. Tälläkin hetkellä maha on vielä vähän kipeä. Välillä taas mitään erikoista ei tunnu. Kohtu varmaan vieläkin  vähän supistelee. Ja jotenkin tuntuu huolestuttavalta tietää, että kohtu ei ole vielä palannut ihan ennalleen. Pelottaa, miten kivut vaikuttavat nyt elämääni. Pääsenkö jatkamaan liikuntaa, jota olen aiemmin harrastanut paljon. Nyt parina viime viikkona liikkuminen on jäänyt todella vähälle. Ensin en jaksanut liikkua pahoinvoinnin takia, sitten tulikin jo kivut, joiden takia liikkuminen jäi. Nyt saisi lähteä liikkumaan omien tuntemusten mukaan, mutta vähän nämä kivut pelottaa. Nytkin mahaa kipristelee. Pelkään, että jos lähden lenkille, alkaako mahaan sattua enemmän. Pelottaa myös mennä salille pitkästä aikaa, mitä jos en jaksakkaan enää tehdä mitään. Halu liikkumaan ja normaaliin elämään olisi todella kova. Haluaisin jo energiani takaisin. Motivaatiota löytyy, mutta joku pelko vielä pidättelee minua. Ehkä lähden tänään vielä rauhalliselle kävelylenkille. Äitini toi minulle suklaakonvehteja ja mussutan niitä nyt tässä kirjoittaessani. Tuntuu inhottavalta, kuinka paljon herkkuja olen syönyt, vaikka liikkuminen on ollut ihan minimissä. Nyt tämän pitäisi jo loppua. Nyt pitää uskaltaa.

Väsymys on myös ollut melko kova tuon sairaalareissun jälkeen. Mieli tahtoisi jo urheilemaan ja ihmisten pariin ja touhuamaan kaikenlaista. Mutta joku kova väsymys on silti koko ajan, enkä oikein ole jaksanut tehdä mitään. Vaikka olen nukkunut paljon ja levännyt. Ehkä kehoni on vielä uupunut koko tästä prosessista. Täytyy kai alkaa pikkuhiljaa sitä totuttamaan.

Pelottaa myös, vaikuttavatko kivut seksielämään. Mitä, jos se jostain syystä sattuukin. Toivon niin kovasti, että mitään ongelmia ei tulisi, mutta se vaivaa kovasti mieltäni jo etukäteen. Luin erästä blogia, jonka kirjoittajalla oli ollut yhdyntäkipuja kaavinnan jälkeen. Toivottavasti tässä ei kävisi niin. Ehkä muutkin mahakivut nyt kohta lakkaavat.

Olen myös alkanut tuntemaan pientä katumusta päätöksestäni. Järkeni sanoo, että päätös oli oikea. Tiedän, että se oli oikea ratkaisu. Mutta jokin osa minusta ajattelee, että miksi luovuin lapsesta. Miksi tein niinkuin tein. Järki ja tunteet taistelevat keskenään. Kun näen pieni vauvoja, ne näyttävät minusta suloisemmilta kuin koskaan ennen. Ajattelen, että minullakin olisi kohta voinut olla tuollainen. Jo 7 kuukauden päästä. Tunnen surua ja kaipausta. Tai kun näen toisten ultraäänikuvia, tuntuu niin pahalta. Ajattelen, että olen ollut tyhmä, kun olen luopunut omasta lapsestani. Haluan sen lapsen takaisin. Matkalla lääkäriin ajattelin, että miksen voisi saada sitä sikiötä takaisin mahaani. Voisin perua kaiken. Palata siihen kohtaan, kun olin tekemässä päätöstä, ja päättäisin toisin. Mietin, olisinko päättänyt toisin, jos olisin antanut enemmän aikaa kulua. Mutta ei, päätös oli oikea. Minun täytyy vain muistuttaa itseäni siitä, miksi päätin niinkuin päätin. Minun täytyy muistuttaa itseäni, että tein oikein. Vaikka tunteissani haluaisin sen lapsen takaisin. Minulla on vauvakuume, mutta tiedän, etten kuitenkaan haluaisi lasta vielä. En todellakaan ryhtyisi nyt lasta hankkimaan. Eikä se olisi edes oikein, kun olen juuri päättänyt luopua lapsesta, joka oli jo saanut alkunsa. Silti kaduttaa, kaduttaa, kaduttaa. Haluaisin mennä kauppaan hypistelemään vauvan vaatteita, mutta tiedän että sydämeni särkyisi vain lisää. Mutta onneksi järki sanoo, että päätös oli oikea.

Kaverini tyttöystävä on raskaana. Ensimmäiset ultraäänikuvat julkaistiin juuri facebookissa. Laskettu aika on toukokuussa. Niinkuin minullakin olisi ollut. Minulla kai vasta kuun lopussa. Pelottaa jo etukäteen miltä tuntuu, kun kaverini vauva syntyy.