Menin töihin. Ensimmäistä kertaa menin töihin tietäen, että olen raskaana. En tietenkään voinut sanoa sitä ääneen, mutta oloni oli erilainen. En ottanutkaan kahvia raportin aikana juotavaksi, niinkuin yleensä teen. En edes kaivannut sitä. Töissä hoidin vauvoja. Imetys oli päivän sana, sillä hoitamieni vauvojen äidit olivat sieltä vanhemmasta päästä synnyttäjiä. Imetys on heille kaiken A ja O ja lapsi voi roikkua kiinni rinnassa vaikka vuorokauden ympäri. Imetysvinkit vaihtuivat mammojen kesken vauvojen ympärillä tupsuttamisen lomassa. Katselin näitä pienokaisia ja mietin, että minullakin voisi pian olla tuollainen sylissäni. Siis ihan oma tuollainen. Ajatus tuntui kummalliselta, mutta aloin heti muodostaa suhdetta sisälläni kasvavaan otukseen, jota tuolloin ajattelin lapsenani.

Työpäivä meni nopeasti, enkä kovasti ehtinyt miettiä raskausasiaa. Hieman jännitti ilta, kun kertoisin asiasta poikaystävälleni. Olin jo vihjaillut, että asia on vakava ja tavallaan toivoin, että hän arvaisi jo etukäteen, mistä on kyse. Ja niin hän arvasikin.

Illalla ei ensin puhuttu mitään. Mentiin peiton alla ja sitten kysyin, haluaisiko hän kuulla asiani. Ja halusi. Minun piti sanoa se ääneen, mutten pystynyt. En tiennyt miten sen sanoisin. Kysyin, oliko hän jo arvannut, mistä on kyse. Kumpikaan ei sanonut sitä ääneen, hän kysyi vain, olinko varma. Ja minä olin. Hän kysyi, mitä aion tehdä ja kerroin etten tiedä. Se oli totuus. Kysyin hänen kantaansa, ja se oli selkeä. Lapsen pitämisessä ei olisi järkeä, emme voisi antaa lapselle mitään. Sisälläni oli päivän ajan elänyt pieni toivo siitä, että toinen osapuoli olisi halunnut pitää lapsen, tai edes harkita asiaa pidempään. Minusta tuntui pahalta. Ajattelin, että joutuisin luopumaan lapsesta. Itkin.. Kai ensimmäistä kertaa tämän toisen nähden.

Asiasta puhuttiin myöhään. Hän lupasi olla tukenani, mitä tahansa sitten päätänkin. Valinta olisi loppupeleissä minun. Ja niinhän se onkin. Sovittiin, että mietimme asiaa viikon.. Ehkä kaksi, ennen lopullista päätöstä. Kuvittelin itsekin, että päätöksen tekeminen veisi kauan. Jos päättäisimme pitää lapsen, pitäisi meidän muuttaa yhteen. Poikaystäväni ei voisi lähteä opiskelemaan, niinkuin oli suunnittellut, vaan hänen pitäisi mennä töihin. Hän olisi kai ryhtynyt siihen, jos olisin päättänyt pitää lapsen. Niin hän ainakin siinä vaiheessa ajatteli. Silti minua sattui kuulla se totuus, ettei hän halunnut lasta. Ettei hän ollut valmis isäksi ja että hän tiesi, ettei lapsen pitämisessä olisi mitään järkeä. Hän ajatteli järjellä, ei tunteella. Toisin kuin minä. Silloin vastaan tuli karu todellisuus. Sanoin ääneen, että se olisi meidän lapsi.. Ja näin, että se myös kosketti poikaystävääni jollain tavalla. Silti hän ei antanut tunteiden vaikuttaa mielipiteeseensä.