Hei rakas päiväkirja, pitkästä aikaa. Nyt on tiistai, 29. lokakuuta. Keskeytyksestä on viikko ja yksi päivä. Huomenna neljä viikkoa siitä, kun sain tietää raskaudesta. Tänään mietin, että oikeastaan koko lokakuu on mennyt vain raskautta ja keskeytystä miettiessä. Mihinkään muuhun en ole pystynyt keskittymään. Lisäksi tämä kuukausi on tuntunut ikuisuudelta. Kohta alkaa marraskuu ja toivottavasti myöskin pikkuhiljaa paluu normaaliin elämään.

Kuten aiemmin kirjoitin heti, keskeytyksen jälkeen vointini palasi "normaaliksi". Etenkin fyysinen puoli, ja sen myötä sain myös kauheasti henkistä energiaa. Pari päivää meni tästä normaalista olotilasta nauttien ja kävinpä yhtenä päivänä töissäkin. Vapaapäivät alkoivat ja lähdin kotikonnuillani käymään, kuten olin suunnitellut.

Kaikki ei kuitenkaan ollut enää ihan niin hyvin. Mieli alkoi olla maassa. Aloin ehkä jollain tavalla katumaan tekemääni päätöstä. Vaikka tiesin tehneeni oikean ratkaisun, olin surullinen päätöksestäni ja siitä, mitä olin "menettänyt" ja mistä "olin joutunut luopumaan". Vaikka järki sanoi muuta, jostain nämä tunteet hiipivät mieleeni. Lisäksi kuulin kotona huonoja uutisia perheeseeni liittyen, jotka saivat minut tuntemaan oloni entistä surkeammaksi. Silloin myös päätin, etten voisi kertoa asiasta äidilleni ja kaiken tämän salaaminen sai oloni todella ahdistuneeksi. Tilannetta pahensi se, että minulla oli alkanut parin päivän jälkeen olla outoja mahakipuja. Aloin pikkuhiljaa huolestua, kun kivut eivät vähentyneet, vaan ennemminkin voimistuivat päivä päivältä.

Perjantaina olin jo todella ahdistunut ja huonolla tuulella. Kerroin kivuista poikaystävälleni viestillä. Häntä ei tuntunut asia juurikaan kiinnostavan. Loukkaannuin ja sain riidan aikaiseksi. Syytin häntä taas siitä, kuinka hän ei ymmärrä mitä olen joutunut käymään läpi ja kestämään. Samalla purin kiukuttelemalla pahaa oloani äitiini, joka sattui sillä hetkellä olemaan lähimpänä minua. Hän ihmetteli käytöstäni, koska eihän hän tiennyt, mitä elämässäni oli viimeviikkoina tapahtunut. Lopulta päädyin kertomaan kaiken. Ja onneksi kerroin. Selvisi, että äitini oli käynyt läpi saman asian nuorena. Olin todella, todella yllättynyt. Mutta se myös helpotti. Siitä eteenpäin hän on ollut korvaamaton apu ja tuki. Puhuimme asiasta. Kerroin päätökseni syistä ja tunteistani ja sain purkaa kaiken mitä mielessäni oli. Kerroin myös kivuista, joita minulla oli muutaman päivän ollut.  Jo se helpotti, että joku tiesi ja välitti. Sovin myös riidan poikaystäväni kanssa. Sekin oli syntynyt vain siksi, että olin joutunut patoamaan tunteitani.

Seuraavana päivä lähdin takaisin "omaan kaupunkiini". Minun piti illalla lähteä pitkästä, pitkästä aikaa viettämään iltaa kavereideni kanssa. Olin koko viikon odottanut tätä iltaa. Olin ostanut sitä varten uudet vaatteet ja odotin innolla, että pääsen pitkästä aikaa kunnolla laittautumaan ja pitämään hauskaa rakkaiden ihmisten kanssa ja nauttimaan elämästä.

Minua kuitenkin vaivasi mahakivut. Päätin, että soitan varmuuden vuoksi päivystysnumeroon, joka minulle oli annettu. Heti kotiin päästyäni soitin ja kerroin oireistani. Hoitaja siellä mietti asiaa ja pyysi kuitenkin minua tulemaan käymään päivystyksessä, jossa he katsoisivat tilanteeni. Minua alkoi pelottaa, kätenikin tärisivät. Tilasin heti taksin ja lähdin päivystykseen. Siellä hoitaja otti minut heti vastaan ja verinäytteet otettiin. Sitten alkoi odotus, että pääsisin lääkärille. Toivoin, ettei aikaa kuluisi paljoa, halusin ehtiä ajoissa iltaa viettämään. Kului tunti, sitten toinen. Kävin kysymässä, kauanko minun pitäisi vielä odottaa. Noin tunti, hoitaja arveli. Ilmoitin tytöille, että myöhästyisin. Odottaminen oli täyttä tuskaa. Tihrustin itkua odotushuoneessa ja minusta alkoi tuntua, etten pääsisi tänään tapaamaan kavereitani ollenkaan. Aloin myös mielessäni ajattelemaan, mitä pahimmillaan voisi tapahtua. Nyyhkytin siellä odottavien äitien keskellä. Viestittelin äitini kanssa tilanteesta ja kirosin poikaystävälleni odottelua.

Lopulta pääsin lääkärille. Hän kyseli nopeasti taustani ja oireeni. Sitten ultraamaan. Lääkäri alkoi naputella konetta, eli tallentamaan kuvia. Tiesin, että kaikki ei ollut kuten piti. Hän kertoi, että kohdussa on jotakin tiivistymää. Jotain ylimääräistä sinne oli siis jäänyt, tarkemmin lääkäri ei osannut sanoa mitä. Sikiötä siellä ei kuitenkaan enää näkynyt. Hän myös paineli kohtua ja se tuntui aristavammalta kuin tavallisesti. Olin jo niin väsynyt tähän kaikkeen, että itkeä vollotin. En jaksanut enää sinnitellä.

Lääkäri ehdotti, että aloitetaan varmuuden vuoksi antibiootit, jottei tulehdusta tulisi. Lisäksi menisin osastolle ja saisin uudelleen cytoteceja, jos niillä saataisiin kohtu tyhjenemään. Jos se ei auttaisi, jouduttaisiin ehkä tekemään kaavinta. Olin lannistunut. Enkö ollut jo kärsinyt tarpeeksi. Ilmoitin asiasta poikaystävälleni ja äidilleni ja lisäksi ilmoitin tytöille, että en pääsisi tulemaan. Olin niin pettynyt. Olisin niin jo kaivannut elämääni jotain mukavaakin.

Hoitaja ohjasi minut osastolle. Siellä haisi mummolle ja sairaalalle. Toisin kuin paikassa, jossa itse olen töissä. Siellä ei haise sairaalalle. Sain käteeni rannekkeen ja päälleni vaaleanpunaisen pyjaman. Sain vahvan kipulääkkeen, luojan kiitos, ja sitten cytotecit. Lääkäri kai huomasi, kuinka väsynyt ja pelokas olin ja määräsi varmuuden vuoksi kunnon kipulääkkeen. Hän oli muutenkin tosi ystävällinen.

Siellä sitten makoilin ja odottelin, että lääkkeet alkaisi vaikuttaa. Kipulääke vaikuttikin ja teki oloni lämpöiseksi ja mukavaksi. Poikaystäväni oli lähdössä "viihteelle", koska oli lauantai. Hän tiesi, että olin tullut osastolle. Hän sanoi, että tulisi huomenna minua hoivaamaan. Olin todella pettynyt ja vihainen. Toivotin kuitenkin hauskaa iltaa ja ilmoitin, että ei tarvitse tulla huomenna. Hän tyytyi siihen ja lähti iltaa viettämään.

Odottelin ja odottelin. Kipuja ei ilmaantunut. Vuoto ei lisääntynyt. Oikeastaan mitään erikoisempaa ei tapahtunut. Hoitaja kyseli vähän väliä vointiani. Söin iltapalaa. Ja odottelin. Viestittelin äitini ja kavereideni kanssa ja katselin televisiota. Oikeastaan minulla oli ihan hyvä olo, ehkä kiitos sen kipulääkkeen. Minusta kuitenkin tuntui, ettei toivottua vaikutusta cytoteceillä saatu. Hoitaja ehdotti, että jäisin yöksi seurantaan, jotta nähdään, alkaako vuotoa tulla vielä enemmän. Sain cytotecejä uudelleen.

Koko illan odottelin viestiä poikaystävältäni. Että hän kysyisi, miten minulla menee. Tiesin, että hän oli pitämässä hauskaa. Katsoin puhelintani minuutin välein. Mitään ei kuulunut. Ainoastaan minuun piti yhteyttä äitini ja kaverini. Tunnit kului ja yritin nukkua. Ehkä kolmen aikaan nukahdin. Parin tunnin kuluttua heräsin, kävin vessassa. Kaverini oli jatkoilla ja lähetti viestejä. Poikaystävästä ei ollut kuulunut mitään. Aamuyöstä nukahdin vielä uudelleen ja heräsin, kun yöhoitaja oli jo lähtenyt kotiin. Aamulla olin vihainen. Olin ollut yön sairaalassa, eikä poikaystävästäni ollut kuulunut mitään. Olin niin pettynyt, harkitsin tosissani että jätän hänet. Mietin, mitä vastaisin, kun kuulisin hänestä. Hänen olisi kuulunut olla siellä tukenani, tai ainakin kysyä, onko kaikki ok. Aamu kesti ikuisuuden. Hoitaja toi vielä antibiootit, uuden kipulääkkeen ja yhden annoksen cytotecejä, varmuuden vuoksi. Lääkäri kävi. Saisin lähteä puolilta päivin kotiin. Menisin muutaman päivän päästä kontrolliin ja sitä ennen kävisin verikokeissa. Kuulosti hyvältä suunnitelmalta. Aamupäivä kului ja poikaystävästä ei kuulunut. Tiesin, että hän oli vielä nukkumassa. Kävin suihkussa. Tuntui oudolta käydä suihkussa sairaalassa. Pesin kasvoni mummojen pesuvoiteella. Rasvasin kasvoni käsivoiteella, jota löytyi osastolta. En ollut varautunut yöpymään sairaalassa, olin lähtenyt päivystykseen vain käsilaukku mukanani. Sillä aikaa poikaystävältäni oli tullut viesti. "Mitäs kuuluu?" Olin raivona. En vastannut, koska en todallakaan tiennyt, mitä sanoisin. Ajattelin, että ehkä en vastaa ollenkaan. Söin lounaan. Puin omat vaatteet. Sain sairaslomatodistuksen, kolme päivää. Se oli helpotus, sillä olin henkisesti todella loppu enkä varmastikaan olisi selviytynyt töihin seuraavana päivänä. Lähdin taksilla kotiin. Minulla ei ollut voimia kävellä tai mennä julkisilla. Pääsin kotiin ja sovin, että näen ystävääni myöhemmin. Hänellä oli syntymäpäivä.

Lopulta vastasin myös poikaystävälleni. Kerroin olleeni yön sairaalassa. Hän kyseli mikä tilanne oli nyt. Hän ei ollut ajatellut, että jäisin yöksi sairaalaan. Ei hän ollut ajatellut, että tarvitsisin häntä. Akkukin oli loppunut puhelimesta, eikä hän ollut ajatellut, että voisi ottaa muualta yhteyttä minuun. Ei hän vain ollut ajatellut. En ymmärtänyt sitä, mutta ei hän osannut selittääkään.

Kävin apteekissa hakemassa antibiootit ja menimme kaverini kanssa ulos syömään. Sitten haettiin leffa ja herkuteltiin. Poikaystäväni tuli vielä illalla ja välien selvittely jatkui. Illalla tajusin, kuinka rankka vuorokausi oli ollut. Se aika päivystykseen lähdöstä siihen, kun pääsin sairaalasta kotiin. Se oli elämäni raskaimpia vuorokausia henkisesti. Onneksi minulla oli ollut ystäväni ja äitini tukenani. Omassa sängyssä uni tuli nopeasti.