Nyt reilu vuosi tuon elämäni kauheimman kokemuksen jälkeen asiat alkaa olla taas aika hyvin.. Raskaus on edennyt ongelmitta, ja nyt on menossa jo 18. raskausviikko. Masu näkyy itselle ja lapsen isälle jo ihan selkeästi. <3 Ja rakastan tuota pikkuista jo nyt niin kovasti. <3 Raskauden alkupuolella abortti oli vielä melko säännöllisesti mielessä. En jotenkin voinut uskoa, että saisin oikeasti pitää tämän lapsen, koska olinhan keskeyttänyt edellisenkin raskauden. Pelkäsin keskenmenoa melko paljon ja jokaikisellä vessakäynnillä katsoin ensimmäiseksi, että eihän pikkuhousuissa ole verta. Välillä piti mennä vessaan ihan vain sen takia, että saisi tarkistaa asian. Ekat viikot kului todella hitaasti ja jokainen päivä oli pieni voitto. Vauva oli edelleen matkassa. Raskausviikon 12 alkaessa tuuletiin isoon ääneen, koska pahin vaara oli silloin ohi ja kaikki edelleen hyvin! Niskapoimu-ultran jälkeen leijailin koko päivän aivan joissain muissa sfääreissä. Oli myös ihanaa jakaa toisen kanssa se liikuttava hetki, kun pikkuinen vauvamme köllötteli ja vähän hyörikin ruudulla. Nyt viikot kuluu jo tosi nopeaa ja tässähän alkaa melkein jo hirvittää, että kohtahan tämä raskaus on ohi. Tottakai on ihanaa saada vauva sitten syliin, mutta kyllä tästä raskaudesta mielellään nauttii vielä vähän aikaa.

Aluksi oli myös olo, että ei oikeasti ansaitse lasta samalla tavalla kuin muut. Koska olen tehnyt abortin, en oikeasti ansaitse lasta, vaan saan sen ikäänkuin "varkain". Ja että minulla ei ole oikeutta avoimesti iloita lapsesta. Onneksi viikkojen kuluessa kaikki nämä tunteet on väistyneet ja tilalle on tullut vain ilo ja rakkaus tuota sisälläni kasvavaa pikkuista kohtaan. Tottakai raskauteen liittyy myös paljon huolta ja monenlaista fyysistä vaivaa, mutta päällimmäisenä on kuitenkin ilo ja onni. <3

Ehkä teoriani siitä, että kun äidin rakkaus on ensimmäisen raskauden alkaessa syttynyt, ei sitä voi enää millään sammuttaa.. On vain saatava se lapsi, jolle antaa rakkautta. Tajusinhan sen jo melko aikaisin, että ehkä olin koko ajan sisimmässäni antanut luvan raskaaksi tulolle.. Tavallaan sisimmässäni halunnut lapsen, mutta en myötänyt sitä edes itselleni. Ehkä nyt olen oppinut kantapään kautta, ja jatkossa kuuntelen enemmän sydäntäni. Varmasti myös ajalla on osuutensa siihen, että voin nyt paljon paremmin. Aika parantaa haavat. En silti todellakaan usko, että asia olisi nyt osaltani lopullisesti käsitelty.. Voi olla, että jouduin vielä monia kertoja elämässäni palaamaan tuohon tapahtumaan elämässäni, ehkä yllättävissäkin tilanteissa.. Mutta nyt aion nauttia täysillä tästä hetkestä. <3

Onneani kuitenkin varjostaa yksi asia.. Viime lokakuinen raskaus ja raskaudenkeskeytys. Ensimmäiset päivät/ viikot iloitsin vain raskaudesta enkä juuri miettinyt keskeytystä. Eilen jostain syystä kuitenkin tuo keskeytys alkoi olla enemmän mielessäni. Eilen oli RV 6+1. Viime raskaudessa tuohon aikaan tiesin jo, että tulisin luopumaan vauvasta. Olin raskaana, mutta en voinut kertoa siitä kellekkään, enkä iloita asiasta. Minun piti olla, kuin en olisi raskaana. Sisälläni kasvoi uusi elämä, mutta tiesin, ettei se tulisi jatkumaan. Piti yrittää elää, niinkuin mitään ihmisenalkua ei olisikaan. Pikkuhiljaa raskausoireet voimistuivat ja tiedostin alkion olemassaolon, se vaikutti vointiini todella paljon ja olin muodostanut tunnesiteen tuohon ihmisen alkuun. 2 - 3 viikkoa raskaustestistä tuo ihmisen alku vielä kasvoi sisälläni, kunnes viikolla 8+0 oli keskeytyspäivä. Nyt, kun tässä uudessä raskaudessa nuo viikot pikkuhiljaa lähestyvät, alkaa tuohon raskauteen liittyvät tunteet nousta pintaan. Tuo raskaana oleminen ja kuukaudet sen jälkeen olivat elämäni raskainta ja vaikeinta aikaa. Nyt toivon kovasti, että pystyisin tulemaan toimeen tämän asian kanssa, eikä se painaisi liikaa raskausaikana.. Haluaisin iloita ja olla onnellinen tästä uudesta raskaudesta, nyt kun saan jatkaa raskautta loppuun saakka ja lopulta n. 8 kk päästä saan lapsen syliini.. Saan kokea kaiken sen, mistä viimeksi jäin paitsi. Jos siis kaikki menee hyvin.

Eilen oli tosi surullinen olo, toivotaan, että tämä nyt helpottaa, eikä mene pahemmaksi.. Onneksi voin tarvittaessa mennä juttelemaan neuvolapsykologille tai vaikka itu-projektin ihmiselle, jos siltä tuntuu.. Katsotaan, miten asiat etenee.

Lasketun ajan lähestymisestä taisinkin kirjoittaa ja pienestä helpotuksesta sen jälkeen.. Noh, uusi pohjalle vajoaminen tapahtui taas pian.. Olimme siis tosiaan poikaystävän kanssa puhuneet, että nyt asiat on sillä mallilla, että vauva voisikin tulla.. Olin jotenkin tosi innoissani asiasta ja laskeskelin päiviä milloin olisi ovulaatio ja milloin olisi kuukautisten alkamispäivä yms.. Toki koko ajan ajattelin myös, että no tuskin se nyt heti ensimmäisestä kerrasta tärppää ja onhan tässä ollut kovasti stressiäkin yms, eli hyvin epätodennäköistä, että nyt samantien vauva saisi alkunsa.. (Olemme siis muuttaneet saman katon alle n. kk sitten <3 ja töissäkin oli samalla aikamoista kiirettä ja painetta). Noh, odotin kuitenkin kuukautisten alkamispäivää tai siis toivottua menkkojen poisjäämistä kuin kuuta nousevaa.. Noh, mutta niin, kyllähän ne menkat sieltä sitten alkoi.. Vaikka olin koko ajan ajatellut, että en kai nyt ensimmäisestä kerrasta tule raskaaksi, niin silti se oli kova pettymys.. Kai ajatus ja toive vauvasta oli saanut huomioni muualle, pois abortista ja menetyksestä.. Sitten tietenkin tuli myös pelko siitä, että mitä jos en tulekkaan raskaaksi enää. Alkoi masentaa ja ahdistaa tosi paljon..

Samaan aikaan lähestyi juhannus.. Ennen juhannusta poikaystäväni piti nähdä kaveriaan, jonka tyttöystävä on juuri vähän aikaa sitten tullut raskaaksi.. Noh, tämä kaveri olisikin sitten tullut meille tyttöystävänsä kanssa. Ja voi apua, minkä reaktion se sai minussa aikaan. Alkoi ahdistaa niin helvetisti.. En tiedä koska olisin ollut niin ahdistunut! Varmaankin joskus teininä, kun kärsin pahasta ahdistuneisuudesta useinkin.. Mutta tuollaista fiilistä en ole kokenut pitkään aikaan, ainakaan jonkun noin pienen ja mitättömän asian takia. Kerroin poikaystävälleni fiiliksistäni aika pian, ja hän perui kaverinsa ja sen tyttöystävän tulon meille. Mutta se ei helpottanut oloa, koska tuo ahdistus oli jo päässyt pintaan ja saanut minusta vallan. En pystynyt ajattelemaan mitään järkevää. Ahdisti vaan niin hemmetisti, että tuntui etten kertakaikkiaan pystyisi olemaan nahoissani.. Olisi tehnyt mieli hypätä vaikka auton alle.. Kyselin poikaystävältäni, että mitä voin tehdä että tämä loppuu? Kuka voisi auttaa? Lopulta sain onneksi oloni vähän rauhoittumaan ja ajatukset muualle kauppareissulla.

Noh, kuten sanoin, juhannus lähestyi.. Ja koska muita suunnitelmia ei ollut, päätettiin kutsua kavereita meille..Poikaystäväni kutsui kaksi kaveria, joiden molempian tyttöystävät on raskaana.. Toinen tuo vasta alussa oleva ja toinen jo aika loppusuoralla.. Tietysti aloin heti miettimään, olisikohan tyttöystävätkin tulossa ja kysyin poikaystävältäkin, tiesikö hän.. Lupasi kysyä asiaa.. En kieltänyt tyttöystäviä tulemasta.. Mutta kuitenkin mietiskelin, että mitenhän selviäisin illasta, jos kotonani olisi kaksi raskaana olevaa. Ajattelin, että yrittäisin sinnitellä.. Mutta tiesin, että hauskaa en pystyisi pitämään. Minulla olisi paha mieli koko ajan. Varmaan vetäisin kamalat kännit ja vittuilisin ja olisin ikävä kaikille. Niin siinä olisi käynyt..

Olin jo jonkun aikaa miettinyt, että minun pitäisi päästä jonnekkin puhumaan näistä ajatuksistani ja tunteistani. Poikaystävän kanssa keskusteluyritykset sai minut aina vain hermostumaan enemmän, koska tuli tunne, ettei toinen ymmärrä eikä osaa sanoa mitään.. Ja alkoi tulla myös sellainen olo, ettei toinen jaksa tai halua puhua aiheesta enää.. Eikä kuulla siitä. Kavereidenkaan kanssa en oikein voinut puhua, paitsi yhden, joka on melkein parin sadan kilometrin päässä. Whatssappin kautta kirjoittelu ei tuntunut ihan yhtä helpottavalta, kuin kasvotusten kirjoittelu.

Päivää ennen juhannusta olin menossa salille tavalliseen tapaan. Abortti ja tuleva juhannus raskaana olevian naisten kanssa pyöri mielessä.. Pääsin salille, mutta en voinut pidätellä itkua.. Oli niin paha mieli, en saanut koottua itseäni.. Olin kuullut yhdestä paikasta, johon voisi mennä juttelemaan vaikka ilman ajanvarausta. Lähdin salilta ja kävelin sinne. Sain itkien kerrottua, että haluaisin juttelemaan. Aikaa ei silloin juuri ollut, mutta sain ajan seuraavalle viikolle.

Noh, juhannus meni ja ONNEKSI nuo raskaana olevan mammat ei tullutkaan meille. Juhannus meni ihan ok merkeissä, mutta en mitenkään superhauskaa pystynyt pitämään.. Tuli tiistai ja menin sovittuun tapaamiseen. Puhuin vähän asioistani keski-ikäisen naisen kanssa, joka oli tukihenkilö. Hän ei kauheasti osannut sanoa, mutta sanoi sen, että on hyvä, että olen lähtenyt hakemaan apua. Tälläinen käsittelemätön kriisi voisi aiheuttaa suuria ongelmia pitkittyessään. Esim. paniikkihäiriötä ja fyysisiä oireita. Jutteleminen tuon naisen kanssa sai kuitenkin hymyn huulille, vaikka välillä itkettikin.

Olin kuullut toki aiemminkin itu-projektista, mutta en ollut halunnut hakea apua sen kautta, koska se liittyi jotenkin uskontoon/ seurakuntaan. En ole millään tavalla uskonnollinen ihminen. Noh, tietenkin tämä tuki henkilö alkoi heti suosittelemaan minulle itu-projektia. Olin aluksi epäileväinen, mutta päätin sitten kokeilla.. Jos vain jostain saisin sopivanlaista apua ja tukea, niin ihan sama mitä kautta.. Soitin tuonne itu-projektin ihmiselle heti kotiin päästyäni ja sainkin ajan jo seuraavalle päivälle.. Nopeaa toimintaa.. Kyllä helpotti, ettei tarvinnut odottaa montaa päivää tai viikkoa!

Menin tapaamaan tuota itu-ihmistä, hieman ehkä ennakkoluuloisena.. Mutta nyt ennakkoluuloni on pyyhitty täysin. Tuon ihmisen kanssa jutteleminen tuntui NIIIIN hyvältä! Tuntui, että hän ymmärsi täysin, mistä puhuin.. Kuunteli, ja osasi sanoa myös juuri oikeat sanat. Hän ei puhunut mitenkään säälien tai lässyttäen, vaan oli ymmärtäväinen, positiivinen ja nauravainenkin, vaikka oli tälläisestä asiasta kyse.. Hänestä sain uskoa siihen, että tästä voi selvitä. En olisi uskonut, että yksi keskustelu voisi tehdä niin paljon! Nyt tuo ihminen jäi lomalle, joten vasta kuukauden päästä voisi olla seuraava tapaaminen.. Syksyllä alkaa myös vertaisryhmä, johon aion lähteä mukaan. Siinä käydään läpi suruprosessi askel askeleelta. Helpottaa tietää, että sellainen on tulossa. Mä niin aion selviytyä tästä! Aion tulla vielä kokonaiseksi!

Ennen tuota tapaamista puhuin myös pitkän puhelun äitini kanssa. Kerroin, missä mennään, ja että en ole toipunut asiasta niin kuin olisin odottanut. Teki tosi hyvää puhua myös äidin kanssa rehellisesti siitä, miten minulla menee..

Nyt tuntuu, että asiat tulee vielä järjestymään! Pari päivää sitten katselin netistä kenkiä, jotka haluaisin.. Ja lähdin samantien metsästämään niitä itselleni kaupungilta! Silloin tiesin, että nyt ollaan menossa oikeaan suuntaan! :)

Ps. Tuo itu-ihminen sanoi, että suru kestää ainakin vuoden, tai vuoden ajan se on pahimmillaan.. Minullahan abortista ei ole tosiaan vielä vuottakaan.. Taas kerran sanon, että olen hoputtanut itseäni aivan turhaan.. Vielä on ihan ok surra.

Eilen makoiltiin poikaystävän kanssa nurtsilla ja luulin löytäneeni taas neliapilan, kunnes se osoittautuikin ihan tavalliseksi apilaksi, höh.. Siinä sitten muistelin, miten viime kesänä sen neliapilan löysin.. Ja totesin, että se taitoi sittenkin tuottaa huonoa onnea.. Oli nimittäin surullinen "vuosi". Siis tuo aika viime syksystä tähän kesään.. Tuon neliapilan löytämisen aikaan minulla ei ollut vielä tietoakaan siitä, mitä tulisi olemaan edessä. Elelin todella iloista ja leppoisaa elämää ja olin sinut itseni ja maailman kanssa. Syksyllä sitten alkoi tämä elämäni ehkä raskain episodi. (Tai ainakin aikuisen elämäni.. Lapsuus/ teiniajan kokemuksia ei ehkä voida vertailla tähän..). Nyt kun asiaa mietin, niin näihin kuluneisiin noin kahdeksaan kuukauteen on mahtunut ihan suunnaton määrä surua.. Ja lisäksi tietenkin myös kaikenlaisia muita suuria tunteita, laidasta laitaan.. Tottakai myös paljon hyvääkin, mutta koko ajan siellä taustalla on ollut varjostamassa tuo aborttiin liittyvä suru, ahdistus, masennus.. Tajusin, että lähes koko seurustelumme ajan tämä asia on ollut osa elämääni. Ehdimme olla yhdessä vain muutaman kuukauden, ennen kuin sain tietää raskaudesta..

"Laskettu aika" tuli ja meni, helppoa aikaa se ei ollut.. Noin viikko ennen tuota päivää oli ihan tuskaa, niinkuin vähän täällä aikaisemmin kirjoittelinkin.. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin tapahtunutta, ja olo oli koko ajan aika kaamea, itku herkässä.. Kun se päivä sitten koitti, olin ehkä suremiseni surrut jo etukäteen. Tein tosin pienen jutun "vauvan" muistoksi/ hyvästelemiseksi.. Kirjoitin kirjeen, siis pienen pienen lapun, johon kaksi lausetta.. Ja vein sen yhteen minulle tärkeään paikkaan.. Paikka on alueella, jossa abortin aikaan asuin ja siellä tuli usein käytyä mietiskelemässä ja fiilistelemässä muuten vaan, kun kaipasi omaa rauhaa ja hengähtämistä.. Poikaystävä oli mukana, mutta en hänelle tuosta "kirjeestä" kertonut mitään.. Olisi ollut ehkä vähän jotenkin liikaa hänelle.. Liian lällyä/ tunteikasta.. Molemmat kyllä tiedettiin, mikä päivä oli kyseessä ja miksi tuohon paikkaan halusin, mutta ei siitä puhuttu mitään.. Illalla vasta vähän asiasta puhuttiin, kun itse otin asian puheeksi. Päivä oli ihmeen tuskaton. Olin ehkä jotenkin helpottunut, kun nyt se päivä viimein oli, ja sitten se tosiaan oli ohi. Tuntui hyvältä jättää jonkinlaiset hyvästit, vaikka olin niin tehnyt kyllä silloinkin, kun abortti tapahtui..

Nniiin.. Raskaita aikoja on takana ja asian työstäminen jatkuu edelleen.. Minulle on täällä blogissa suositeltu paria kirjaa, jotka olen molemmat lukenut ja kokenut sen hyväksi.. Vaikka asia välillä jäisikin taka-alalle, on työstämistä vielä hyvä jatkaa, jos asia vielä surettaa ja painaa mieltä.. Lukeminen ja kirjoittaminen on molemmat ollut hyviä keinoja. Tottakai myös ystävien ja poikaystävänkin kanssa keskusteleminen. Tällä hetkellä luettavana "aborttilääkärin" elämänkerta, jota on myös aika mielenkiintoista lukea.. Hieman erilaista näkökulmaa asiaan..

Nyt onneksi on taas ainakin hetkellisesti parempi olo asian ja elämän suhteen muutenkin. Edessä on melko tiukka jakso töissä ja lisäksi vielä muutto. Se tulee varmasti viemään ajatukset nyt jonkin aikaa. Lisäksi ollaan alettu miettimään, että nyt voisi ollakkin meidän elämässä mahdollisuus vauvan tulolle.. Voi kuulostaa oudolta näin lyhyen ajan jälkeen, mutta niin.. Tämä on selvästi muuttanut kovasti molempien ajatuksia ja asenteita ja olosuhteetkin on muuttuneet kovasti tässä näiden kuukausien aikana.. Katsotaan..

Huomenna olisi ollut laskettu aika, jos olisin päättänyt pitää lapsen. Olisihan lapsi voinut syntyä jo.. Tai syntyä huomenna.. Tai kahden viikon päästä, kuka tietää.. Olisihan raskaus voinut keskeytyä vielä itsestäänkin, eihän siitäkään voi olla varma.. Oletettavaa kuitenkin on, että olisin/ tulisin olemaan äiti ihan näinä päivinä.. Saisin syliini pienen tytön tai pojan, jota rakastaisin varmasti koko sydämestäni. Rakastin sitä jo sillä hetkellä, kun tein positiivisen raskaustestin. Miksen vaan luottanut siihen tunteeseen..

Niin, ja mitä "järkeä" siinä on, että tein abortin.. Olen jo pitkään tiennyt, että haluan lapsia. Minulla ei aiemmin ole ollut vakituista poikaystävää, ja seurustelu on tuntunut joskus vastenmieliseltä, sittemmin kaukaiselta haaveelta ja nyt vasta vähän aikaa olen tosiaan seurustellut. Mutta jo kauan olen tiennyt, että haluan lapsia, ja olen kavereillekkin sanonut niitä hankkivani, vaikka sitten yksin, jos ei sopivaa miestä löydy. Miksi helvetissä ihminen, joka haluaa lapsia, tekee abortin?? Voiko joku kertoa? Onhan minulla täällä blogissakin lista asioista, jotka puoltavat aborttia.. Ja niistä, jotka eivät. Mutta mitä hittoa.. Lapsi on saanut alkunsa, mikä ei ole mikään varma ja itsestäänselvä asia aina ja kaikille. Ja mitä minä teen.. Menen poistattamaan sen ihmisen alun kohdustani.. Siis mitä?!?! Mitä jos tuota ihmettä ei enää koskaan tapahdukkaan, enkä tulekkaan enää raskaaksi? Minä haluan lapsia, niin se vain on! Toisaalta tiedän, että uusi lapsi ei muuta sitä mitä on tapahtunut.. Se ei korvaa lasta, jonka jo menetin. Pelkään, että mitä jos en pystyisikään rakastamaan toista lasta, jos suren vain sen perään, jonka menetin.. Jos en saa sitä asiaa mielestäni..

Olen tavallaan antanut itselleni anteeksi ja hyväksynyt abortin.. Koska enhän minä voinut etukäteen tietää, millaista tämä tulee olemaan.. Tein päätöksen melko nopeasti, ja loppu ajan vain taistelin, että kestäisin tuon tekemäni päätöksen.. En enää kyseenalaistanut päätöstäni. En enää palannut siihen vaihtoehtoon, että voisinkin pitää lapsen. Enhän minä silloin voinut tietää.. Olin tyhmä.. Ja liian kiltti. Ja ajattelin muka "järjellä". Tulevaisuudessa en aio ajatella liikaa järjellä! Vaikka tiedän kaiken tämän ja tiedän syyt miksi päädyin aborttiin, en silti voi lakata ajattelemasta, että kumpa vain voisin muuttaa asian.

Kun puhun poikaystävälleni asiasta, hän sanoo vain, että ei sille voi enää mitään.. Ja että se pitää unohtaa.. Pitäisikö minua jotenkin lohduttaa se, että asialle ei voi enää mitään? Minua ei todellakaan lohduta se. Se on se ongelma. Jos asialle voisi jotain, jos sen voisi peruuttaa, niin olisin onnellinen. Ja miten voisin unohtaa? En todellakaan voi unohtaa! En tiedä, miten pääsisin tästä katkeruudesta, jota tunnen. On väärin, ettei poikaysäväni kärsi, kuten minä. Miksi vain minä saan kärsiä? Miksei hän voisi edes ymmärtää, mitä minä koen ja tunnen? Tunnen hänkin olisi valmis saamaan lapsen. Miksi nyt? Miksei seitsämään kuukautta sitten? Mitä nyt on tapahtunut?

On totta, että välillä olin jo melkein "unohtanut" asian.. Olen pari kuukautta sitten vaihtanut uuteen työpaikkaan. Se on vienyt huomioni ja energiani viimeisten parin kuukauden ajan, enkä ole ehtinyt miettimään aborttiasiaa. Oikeastaan voin välillä jo ihan hyvin. Sitten minulla alkoi loma ja myös laskettu aika alkoi lähestyä.. Siitä asti abortti on pyörinyt mielessäni lähes koko ajan. Pieniä hetkiä huomioni kääntyy muualle ja on ihan hyvä olo, mutta sitten se suru taas tulee. En vain pääse sitä pakoon. Ja en pysty edes jakamaan sitä poikaystäväni, tai oikein kenenkään muunkaan kanssa. Tuntuu niin pahalta vain yksin pitää sitä tunnetta sisällään. Mutta kuka voisi ymmärtää? Kukaan, joka ei ole käynyt läpi samaa, ei voi ymmärtää. Enkä tiedä kokeeko kukaan tätä samoin, kuin minä koen.. Tietäisinpä vain keinon, millä pääsisin tästä tunteesta eroon. Ja miten pystyn olemaan poikaystäväni kanssa. En kestä olla hänen seurassaan, kun haluaisin että hän ymmärtää, mutta kun ei hän ymmärrä! Haluaisin kuulla lohduttavat sanat, jotka saisivat oloni paremmaksi, mutta en tiedä itsekkään mitä ne olisi.. Tunnen yhden ihmisen, joka on tehnyt myös abortin, mutta jotenkin ei tunnu hyvältä mennä puhumaan asiasta hänenkään kanssaan. Asia on niin henkilökohtainen.

Takana on elämäni vaikeimmat seitsämän kuukautta.. Ja en tiedä, kuinka monta vaikeaa kuukautta on vielä edessä. En tiedä, milloin se oikein helpottaa.. En enää elättele toiveita siitä, että voisin palata ennalleen, koska tämä asia tulee aina olemaan osa minua ja kulkemaan mukanani. En voi paeta sitä. Täytyy vain yrittää selvitä, ehkä pian taas helpottaa..

Oon tottakai iloinen niiden puolesta, jotka on päättäneet ryhtyä vanhemmiksi. Silti tää laittaa miettimään omaa päätöstä ja omaa toimintaa aina vaan uudestaan ja uudestaan.. Olisko pitänyt tehdä toisin...

Tai ehkä oon tavallaan kateellinen niille, jotka on valmiita pitämään sen ei-suunnitellun lapsen.. Ne ei joudu luopumaan siitä, niinkuin itse luovuin.. Yritän vaan muistuttaa itseäni siitä, että ratkaisu oli oikea.. Silti nää kirpaisee..